Ero sivun ”Äimäjärvi (35.262.1.001)” versioiden välillä
Rivi 70: | Rivi 70: | ||
Raportti: Äimäjärven valumavesien ravinne- ja kiintoainepitoisuuksien vähentäminen | Raportti: Äimäjärven valumavesien ravinne- ja kiintoainepitoisuuksien vähentäminen | ||
*[https://www.hameenlinna.fi/pages/67508/moniste4.pdf] | *[https://www.hameenlinna.fi/pages/67508/moniste4.pdf] | ||
+ | |||
*Kontio, H. 2011. [https://urn.fi/URN:ISBN:978-952-257-252-3 Äimäjärven ravinnetase ja hydrologia.] Hämeen ELY-keskus. Hämeen elinkeino-, liikenne- ja ympäristökeskuksen julkaisuja 2/2011. 32 s. | *Kontio, H. 2011. [https://urn.fi/URN:ISBN:978-952-257-252-3 Äimäjärven ravinnetase ja hydrologia.] Hämeen ELY-keskus. Hämeen elinkeino-, liikenne- ja ympäristökeskuksen julkaisuja 2/2011. 32 s. |
Nykyinen versio 9. maaliskuuta 2022 kello 12.38
Järvi
Nimi: Äimäjärvi
Järvinumero: 35.262.1.001
Vesistöalue: Äimäjärven alue (35.262)
Päävesistö: Kokemäenjoki (35)
Perustiedot
Pinta-ala: 857,6 ha
Syvyys: 9,92 m
Keskisyvyys: 2,93 m
Tilavuus: 25 111 500 m³0,0251 km³ <br />25 111 500 000 l <br />
Rantaviiva: 40,7 km40 700 m <br />
Korkeustaso: 81,8 m
Hallinnolliset alueet
Kunta: Hämeenlinna
Maakunta: Kanta-Hämeen maakunta
ELY-keskus: Hämeen elinkeino-, liikenne- ja ympäristökeskus
Vesienhoitoalue: Kokemäenjoen-Saaristomeren-Selkämeren vesienhoitoalue
Nämä tiedot ovat peräisin Suomen ympäristökeskuksen (SYKE) tietojärjestelmistä eikä niitä voi muokata. Jos havaitset tiedoissa virheitä voit ilmoittaa niistä Kahvihuoneen Virheet ja korjaukset -osastolla.
Äimäjärvi on Hattulan ja Hämeenlinnan kuntien alueella sijaitseva Vanajaveden-Pyhäjärven vesistöalueeseen kuuluva järvi. Järvi on jakaantunut suurempaan Rastinselkään ja kapeaan pohjoisosaan. Yhteensä Äimäjärvellä on vesipinta-alaa noin 8,5 km2, josta Rastinselän osuus on 3,7 km2. Järven eteläosan suurin syvyys on noin 9 m, mutta luoteisosan vain 4 m. Järven rannoilla on laajoja savimaita. Noin 20 % valuma-alueesta onkin peltoa. Järven rannalla sijaitsee myös Iittalan taajama. Äimäjärven vesi laskee Oikolanjoen kautta Vanajaveden reitille.
Äimäjärven tila on aiheuttanut huolta jo kauan. Veden laadun seuranta aloitettiin vuonna 1969. Järvi kuuluu nykyään maatalouden hajakuormituksen seurantaan. Järvellä on ollut vuosien mittaan useita kunnostushankkeita.
Järven ekologinen tila on luokiteltu välttäväksi ja vedenlaatu tyydyttäväksi. Vesi on erittäin runsasravinteista ja kesällä siinä on runsaasti planktonleviä. Sinilevien massaesiintymiä ilmaantuu vedenpinnalle vuosittain ja esimerkiksi talvella 2003 paha happikato aiheutti kalakuolemia. Tyypillisesti tilanne on pahempi järven kapeassa pohjoisosassa kuin Rastinselällä. Vuoden 2003 talven jälkeen leväkukinnat ovat hieman vähentyneet ja näkösyvyys kasvanut.
Syitä Äimäjärven nykytilaan on useita. Järvi on luonnostaankin hieman rehevä, mutta tilaa ovat merkittävästi huonontaneet erityisesti maataloudesta tuleva ravinnekuorma sekä järven pohjasta vapautuvat ravinteet. Lisäksi lähialueilla on ojitettu useita soita, ja vuoteen 1970 asti alueen yhdyskuntajätevedet laskettiin puhdistamattomina Äimäjärveen. Useiden siltojen rakennus puolestaan on johtanut vedenvirtauksen heikentymiseen eri altaiden välillä ja siten aiheuttanut kiintoaineksen kertymistä.
Äimäjärven ravinnepitoisuudet olivat korkeita jo vuonna 1969, kun vedenlaadun seuranta aloitettiin. Osittain järven kehnoa tilaa selittävät sen ominaisuudet, mutta ihmisen toiminta on kuitenkin vaikuttanut järven tilaan suuresti erityisesti ravinnelisäyksen ja siltojen rakentamisen kautta. Luonnonhuuhtouman osuus ravinnekuormituksesta onkin typen kohdalla vajaa kolmasosa, ja fosforin osalta alle viidennes.
Ihmislähtöinen ravinnekuorma tulee monesta eri lähteestä. Suurin ravinnekuorma tulee pelto-ojien kautta: maatalous aiheuttaa yli puolet Äimäjärven ulkoisesta fosforikuormasta, ja typpikuormastakin yli 40 %. Fosforikuormituksessa yksi tärkeä tekijä on myös haja-asutus, typellä puolestaan ilmasta tuleva laskeuma. Metsätalouden merkitys rehevöittäjänä on valuma-alueella suhteellisen pieni. Ulkoisen kuormituksen lisäksi ravinteita vapautuu järveen pohjan sedimentistä erityisesti silloin, kun pohjan läheinen vesi eli alusvesi on hapetonta. Vuoteen 1970 asti myös yhdyskuntajätevedet rehevöittivät Äimäjärveä, ja sen jälkeenkin järvi on saanut toisinaan ylimääräisiä ravinteita jätevedenpumppaamon ylivuodoista.
Rehevöitymisellä on monenlaisia seurauksia. Äimäjärvellä on kesäisin sinileväkukintoja ja kevättalvella happikatoja. Hapenpuute toistuu lähes joka talvi järven pohjoisosassa, mutta joskus myös Rastinselällä, kuten talvella 2002 - 2003, jolloin tilanne oli erityisen paha. Silloin Rastinselän vesimassa oli hapetonta viidestä metristä alaspäin. Sen seurauksena tonneittain kalaa kuoli hapenpuutteeseen. Sen jälkeen leväkukinnat ovat hieman vähentyneet ja järven näkösyvyys kasvanut. Samalla kuitenkin vesirutto ja karvalehti ovat päässeet muodostamaan laajoja massakasvustoja. Viimeksi Rastinselän pohjakerros on ollut hapetonta vuosina 2011 ja 2012
Rehevöitymisen vaikutukset voi huomata myös kasvillisuuden muutoksista. Rehevöityminen vaikuttaa vesikasveihin erityisesti kilpailusuhteiden ja valaistusolojen muutosten kautta. Ilmaversoiset kasvit, kuten järvikorte, järviruoko ja osmankäämi, ovat hyötyneet rehevöitymisestä. Järvellä esiintyy myös runsaasti irtokellujia ja irtokeijujia, kuten vedenpintoja valloittava pikkulimaska. Suurimpia kärsijöitä ovat pohjalehtiset vesikasvit; esimerkiksi järvisätkimen ja tummalahnaruohon epäillään kadonneen järvestä kokonaan.
Äimäjärven tila on aiheuttanut huolta jo kauan. Veden laadun seuranta aloitettiin vuonna 1969. Järvi kuuluu nykyään maatalouden hajakuormituksen seurantaan. Järvellä on ollut vuosien mittaan useita kunnostushankkeita.
Järven ekologinen tila on luokiteltu välttäväksi ja vedenlaatu tyydyttäväksi. Vesi on erittäin runsasravinteista ja kesällä siinä on runsaasti planktonleviä. Sinilevien massaesiintymiä ilmaantuu vedenpinnalle vuosittain ja esimerkiksi talvella 2003 paha happikato aiheutti kalakuolemia. Tyypillisesti tilanne on pahempi järven kapeassa pohjoisosassa kuin Rastinselällä. Vuoden 2003 talven jälkeen leväkukinnat ovat hieman vähentyneet ja näkösyvyys kasvanut.
Syitä Äimäjärven nykytilaan on useita. Järvi on luonnostaankin hieman rehevä, mutta tilaa ovat merkittävästi huonontaneet erityisesti maataloudesta tuleva ravinnekuorma sekä järven pohjasta vapautuvat ravinteet. Lisäksi lähialueilla on ojitettu useita soita, ja vuoteen 1970 asti alueen yhdyskuntajätevedet laskettiin puhdistamattomina Äimäjärveen. Useiden siltojen rakennus puolestaan on johtanut vedenvirtauksen heikentymiseen eri altaiden välillä ja siten aiheuttanut kiintoaineksen kertymistä.
Rehevöityminen
Äimäjärven ravinnepitoisuudet olivat korkeita jo vuonna 1969, kun vedenlaadun seuranta aloitettiin. Osittain järven kehnoa tilaa selittävät sen ominaisuudet, mutta ihmisen toiminta on kuitenkin vaikuttanut järven tilaan suuresti erityisesti ravinnelisäyksen ja siltojen rakentamisen kautta. Luonnonhuuhtouman osuus ravinnekuormituksesta onkin typen kohdalla vajaa kolmasosa, ja fosforin osalta alle viidennes.
Ihmislähtöinen ravinnekuorma tulee monesta eri lähteestä. Suurin ravinnekuorma tulee pelto-ojien kautta: maatalous aiheuttaa yli puolet Äimäjärven ulkoisesta fosforikuormasta, ja typpikuormastakin yli 40 %. Fosforikuormituksessa yksi tärkeä tekijä on myös haja-asutus, typellä puolestaan ilmasta tuleva laskeuma. Metsätalouden merkitys rehevöittäjänä on valuma-alueella suhteellisen pieni. Ulkoisen kuormituksen lisäksi ravinteita vapautuu järveen pohjan sedimentistä erityisesti silloin, kun pohjan läheinen vesi eli alusvesi on hapetonta. Vuoteen 1970 asti myös yhdyskuntajätevedet rehevöittivät Äimäjärveä, ja sen jälkeenkin järvi on saanut toisinaan ylimääräisiä ravinteita jätevedenpumppaamon ylivuodoista.
Rehevöitymisellä on monenlaisia seurauksia. Äimäjärvellä on kesäisin sinileväkukintoja ja kevättalvella happikatoja. Hapenpuute toistuu lähes joka talvi järven pohjoisosassa, mutta joskus myös Rastinselällä, kuten talvella 2002 - 2003, jolloin tilanne oli erityisen paha. Silloin Rastinselän vesimassa oli hapetonta viidestä metristä alaspäin. Sen seurauksena tonneittain kalaa kuoli hapenpuutteeseen. Sen jälkeen leväkukinnat ovat hieman vähentyneet ja järven näkösyvyys kasvanut. Samalla kuitenkin vesirutto ja karvalehti ovat päässeet muodostamaan laajoja massakasvustoja. Viimeksi Rastinselän pohjakerros on ollut hapetonta vuosina 2011 ja 2012
Rehevöitymisen vaikutukset voi huomata myös kasvillisuuden muutoksista. Rehevöityminen vaikuttaa vesikasveihin erityisesti kilpailusuhteiden ja valaistusolojen muutosten kautta. Ilmaversoiset kasvit, kuten järvikorte, järviruoko ja osmankäämi, ovat hyötyneet rehevöitymisestä. Järvellä esiintyy myös runsaasti irtokellujia ja irtokeijujia, kuten vedenpintoja valloittava pikkulimaska. Suurimpia kärsijöitä ovat pohjalehtiset vesikasvit; esimerkiksi järvisätkimen ja tummalahnaruohon epäillään kadonneen järvestä kokonaan.
Kalat, linnut ja muu vesiluonto
Äimäjärvellä on tehty hoitokalastustutkimusta vuosina 1997 – 2001 ja kalakuoleman vaikutusten tutkimusta vuodesta 2003 eteenpäin. Lisäksi verkkokoekalastuksen tuloksia on kymmenen vuoden ajalta. Järven pohjoispäässä on havaittu särjen ja suutarin määrän kasvua, mutta salakka on kadonnut. Myös ahven runsastui kalakuoleman jälkeen, mutta on sittemmin hieman taantunut. Hauki sen sijaan on alueella runsas, ja myös istutuskuhista on havaintoja vuodelta 2007. Rastinselällä on havaittu niukemmin särkikaloja, kun taas haukia ja ahvenia alueella on runsaasti.
Äimäjärven kasvillisuus on kokenut huomattavia muutoksia ihmistoiminnan seurauksena. Ravinnekuormituksesta seurannut rehevöityminen on johtanut kasvien kilpailusuhteiden ja valaistusolojen muutokseen. Vesirutto (Elodea canadensis) on alkanut muodostaa virkistyskäyttöä haittaavia massakasvustoja. Järviruoko (Phragmites australis), järvikorte (Equisetum fluviatile) ja leväosmankäämin (Typha latifolia) ovat yleistyneet. Myös monet irtokellujat ja –keijujat ovat hyötyneet ravinnelisäyksestä. Rehevöitymisestä ovat kärsineet erityisesti pohjalehtiset vesikasvit. Esimerkiksi järvisätkimen (Ranunculus peltatus) ja tummalahnaruohon (Isoëtes lacustris) epäillään hävinneen järvestä.
Vuonna 2004 tehdyssä kartoituksessa järveltä havaittiin yhteensä 65 vesikasvitaksonia, joista 11 on karujen vesien, 5 keskiravinteisten ja 30 ravinteisten vesien ilmentäjiä. Avovesialueilla vesirutto on useimmiten hallitsevin laji, joskin myös karvalehti (Ceratophyllum demersum) voi muodostaa suuria kasvustoja. Aukkopaikoissa kasvaa esimerkiksi erilaisia vitalajeja sekä isoulpukkaa (Nuphar lutea). Ilmaversoisista yleisimpiä lajeja ovat järvikorte ja järviruoko. Rantakasveihin kuuluvat esimerkiksi rönsyrölli (Agrostis stolonifera), korpikastikka (Calamagrostis purpurea) ja vehka (Calla palustris).
Äimäjärven alueella on havaittu pesivän varmasti 78 lajia, joiden lisäksi todennäköisten pesijöiden määrä on 53 lajia ja mahdollisten pesijöiden määrä 5 lajia. Alueen linnustoon kuuluvat esimerkiksi kaulushaikara, kaakkuri, ruskosuohaukka sekä tuulihaukka. Mahdollisiin pesijöihin kuuluvat esimerkiksi pikku-uikku, mustakurkku-uikku sekä törmäpääsky. Järven ja sen ranta-alueiden linnustoon kuuluu todennäköisesti myös useita uhanalaisia tai vaarantuneita lajeja, kuten valkoselkätikka, peltosirkku, mehiläishaukka ja punasotka.
Lähteet
Birdlife Suomi r.y: http://www.birdlife.fi/suojelu/lajit/uhex/uhex-lista.shtml
Häyhä, T. & Jutila, H. 2006: Tammelan Liesjärven ja Kalvolan Äimäjärven vesikasvillisuus
Kontio, H. 2010: Äimäjärven ravinnetase ja hydrologia
Lehmus, K. 2003: Kalvolan Äimäjärven ravinnekuormitukset ja ainetaseiden laskeminen
Ruuhijärvi, J. 2007: Äimäjärven kalatutkimusten tuloksia; http://www.hameenlinna.fi/pages/46301/Aimajarven_kalatutkimuksia.pdf
Valkama, Jari, Vepsäläinen, Ville & Lehikoinen, Aleksi 2011: Suomen III Lintuatlas. – http://atlas3.lintuatlas.fi/tulokset/ruutu/677:334
Asutus ja vesistön käyttötavat
Tarut ja tositarinat
Aiheesta muualla
Äimäjärven suojeluyhdistys
Raportti: Äimäjärven valumavesien ravinne- ja kiintoainepitoisuuksien vähentäminen
- Kontio, H. 2011. Äimäjärven ravinnetase ja hydrologia. Hämeen ELY-keskus. Hämeen elinkeino-, liikenne- ja ympäristökeskuksen julkaisuja 2/2011. 32 s.