Ankerias
Ankerias (Anguilla anguilla) on syvänmeren kalalaji, joka viettää aikuisiän rannikko- ja sisävesissä.
Suomessa sen on erittäin uhanalainen laji ja kantaa ylläpidetään istutuksin. Se asuttaa Itämerta, sekä järviä ja hitaasti virtaavia jokia noin pohjoisen napapiirin korkeudelle saakka, sen pohjoispuolelta sitä ei tavata. Ankerias on Suomen rasvaisin kala.
7. marraskuu 2012 |
|
29. kesäkuu 2011 |
|
Kala-atlas havainnot
Ankerias kuuluu lajeihin, joista on levinneisyystietoa Riista- ja kalatalouden tutkimuslaitoksen (RKTL) ylläpitämässä Kala-atlas tietokannassa. Kartalle on merkitty vihreällä symbolilla ne päävesistöalueet, joissa lajia tietokannan tietojen mukaan esiintyy.Ulkonäkö ja koko
Ankerias on olemukseltaan käärmemäinen ja yleisväriltään tummanruskea. Ruumiin etupuoliskolta alkava pitkä selkäevä, surkastunut pyrstöevä ja peräevä ovat kasvaneet yhteen. Erillään muista evistä ovat ainoastaan rintaevät. Pää on melko pieni ja suippokuonomainen. Alaleuka on on yläleukaa pitempi ja kidusrako on pieni. Nahka on paksu ja se on näkymättömien hyvin pienten suomujen ja paksun limakerroksen peittämä.
Suurimmat ankeriaat saavuttavat yli metrin pituuden, kolmen kilogramman painon ja 20 vuoden iän. Ankerias voi tosin elää vankeudessa jopa yli 150-vuotiaaksi.
Äärimmäisen harvinaisesta satunnaislajista meriankeriaasta (Conger conger) ankeriaan erottaa seuraavista seikoista: Alaleuka on yläleukaa pitempi ja selkäevä alkaa selvästi rintaevien jälkeen.
Käyttäytyminen
Ankerias on elintavoiltaan salaperäinen pohjakala, onpa sitä tavattu kuivaltakin maalta. Ankerias pystyy elämään kuivalla maalla kidus- ja ihorakenteensa takia varsin pitkään. Se on katadromi eli alavirtaan kutuvaelluksen tekevä kala.
Ankerias muuttaa muotoaan elämänsä aikana. Munista kehittyy läpikuultavia leptocephalus-toukkia, jotka nousevat kuoriuduttuaan pintavesiin ja aloittavat kulkeutumisen merivirtojen mukana kohti Pohjois-Atlantin itäranikkoa. Leptocephalus-toukkien verestä ei ole löydetty happea, eikä niiden suolesta ole löytynyt ravintoa, oletetaankin että ne pystyvät ottamaan happea ja ravinnokseen veteen liuennneita orgaanisia aineita suoraan ihon läpi.
Juuri ennen rannikolle saapumista täysikasvuisissa noin 7–8 cm:n pituisissa leptocephalus-toukissa tapahtuu muodonvaihdos, jolloin toukat muuttuvat kiemurrellen liikkuviksi lasiankeriaiksi.
Lasiankeriaat saapuvat Pohjois-Atlantin itärannikon jokisuihin kahden tai kolmen vuoden kuluttua kuoriutumisesta. Lasiankeriaat kasvavat ja pigmentoituvat nopeasti. Yli 10 cm:n pituisia ankeriaita kutsutaan kasvu- eli kelta-ankeriaiksi, kyljet ovat silloin sitruunankeltaiset. Itämeren jokiin nousevat yksilöt ovat jo vanhempia vähintään 4-vuotiaita ja 20 cm:n pituisia kelta-ankeriaita.
Kelta-ankeriaat eivät liiku talvella ollenkaan, vaan makaavat passiivisina pohjan koloissa, joskus useitakin yksilöitä yhdessä. Kesällä ne liikkuvat epäsäännöllisesti yöllä pohjan tuntumassa, yleensä alle kolmen metrin syvyisissä vesissä. Ukonilman aikaan ne liikkuvat aktiivisemmin kuin muulloin.
Kelta-ankeriasvaihe kestää järvissä yleensä koirailla 6–9 ja naarailla 8–15 vuotta ja sen jälkeen tapahtuu jo toinen muodonvaihdos hopea-ankeriaiksi. Tavallisimmin siloin ankerias koiraat ovat 35–50 cm:n pituisia ja naaraat ovat vähintään 60 cm pitkiä ja 500 gramman painoisia. Niiden rasvapitoisuus on tuolloin 27–29 %.
Muodonvaihdoksen ajankohta on loppukesällä, tässä muodonvaihdoksessa muutokset ovat hyvin selvät: Selästä tulee lähes musta, kyljistä hopeanväriset, vatsasta valkoinen, koko iho muuttuu kiinteämmäksi, limaa erittävien solujen määrä vähenee, suomujen koko ja lukumäärä kasvaa, nopeiden lihassolujen osuus vähenee, aineenvaihdunta painottuu hiilihydraattien sijaan rasvoihin, silmäaukon pinta-ala kasvaa 20–40 %, verkkokalvossa tapahtuu muutoksia, jotka parantavat pimeässä näkemistä ja suoli kutistuu. Kaikki nämä muutokset tapahtuvat ennen noin 4 000–9 000 kilometrin kutuvaelluksen alkamista kohti Sargassomereä.
Kutuvaellus alkaa syyskesän tai syksyn pimeinä öinä, kun joissa on runsaasti vettä. Vaellukselle lähtevät hopea-ankeriaat eivät kuitenkaan vielä ole sukukypsiä, vaan sukukypsyys saavutetaan vasta myöhemmin vararavinnon turvin. Rannikolla uintisyvyys on 50–400 metriä, joka on suurinpiirtein sama kuin vastakkaiseen suuntaan menevillä lasiankeriailla. Kummankin suunnan matkaajat ovat päivisin syvemmällä kuin öisin.
Hopea-ankerias on elänyt koeoloissa jopa yli neljä vuotta ilman ravintoa, eikä niiden arvella täten syövän mitään kutuvaelluksen aikana. Tosin kutuvaelluksella olevia hopea-ankeriaita ei ole löydetty Atlantin valtamereltä, eikä ankeriaiden käyttämistä suunnistuskeinostakaan ole vielä saatu selvyyttä.
Lisääntyminen
Ankeriaat kutevat tiettävästi Atlantin Sargassomeressä. Kutualueena toimiva Sargassomeri on valtavan laaja alue, eikä ole selvää miten ankeriaat löytävät toisensa. Ankeriaiden on päätelty kutevan maalis-huhtikuussa 16–20-asteisessa vesikerroksessa 150–700 metrin syvyydessä. Ainuttakaan kutevaa ankeriasta tai hedelmöittynyttä mätimunaa ei kuitenkaan ole löydetty Atlantin valtamereltä, sen sijaan pienimmät löydetyt ankeriaanpoikaset ovat olleet 5–7 millimetrin pituisia.
Sukupuolen määräytyminen on myös mysteeri, koska lasiankeriaat ovat sukupuolisesti neutraaleja, kaikki nuoret kelta-ankeriaat ovat lyhyen aikaa naaraspuolisia ja nuoret 5–8-vuotiaat kelta-ankeriaat ovat kaksineuvoisia.
Ravinto
Lasiankerias syö planktonia ja kelta-ankerias syö pohjaeläimiä, pikkukaloja ja rapujakin pääasiassa yöllä kesäkuukausina.
Levinneisyys
Ankeriaan luonnonvarainen kanta on äärimmäisen uhanalainen. Ankeriaita esiintyy useissa Euroopan ja Afrikan Pohjois-Atlanttiin laskevissa vesistöissä. Levinneisyyden pohjoisraja on Vienanmerellä ja eteläraja Mauritanian tietämillä.
Suomessa ankeriaita esiintyy runsaimmin Kymi- ja Kokemäenjoen vesistöissä, sitä on myös tavattu Kemijoen vesistöstä. Ankeriaita on istutettu ensimmäisen kerran jo vuonna 1894, suuremmissa määrin kuitenkin vasta 1960- ja 1970-luvuilla. Tuolloin sisävesiimme istutettiin noin 9 miljoonaa ankeriaanpoikasta. Vuosina 1979–1989 istukasankeriaiden tuonti oli kiellettyä kalatautivaaran takia. Nykyisin lähes kaikki Suomen ankeriaat ovat istukkaita ja niitä esiintyy harvinaisena useimmissa vesistöissä.
Ankeriaskannat ovat vähentyneet koko levinneisyysalueella 1980-luvun alusta noin 98 %. Syiksi on epäilty jokien patoamisesta johtuvaa nousuestettä sisävesien kasvualueille, kutuvaellukselle lähtevien vaellusankeriaiden kuolemista vesivoimalaitosten turbiineihin, liian tehokasta kalastusta, ympäristömyrkkyjä, japaninankeriaan loisnematodia, tauteja ja ilmastonmuutoksesta johtuvia mahdollisia merivirtojen muutoksia.
Ankeriaskantojen elvyttämiseksi nousu- ja alasvaellusmahdollisuuksia olisi parannettava.
Kalastus ja käyttö
Ankeriaita pyydystetään pitkäsiimoilla, ongilla, katiskoilla ja rysillä. Se on Suomen arvokkaimpia kaloja, jos arvo määritellään kilohinnan mukaan. Se on ollut kuitenkin aina melko vähälukuinen ja siksi sen merkitys Suomen kalataloudessa on ollut varsin vähäinen.
Ankeriaan liha on maukasta ja ruoaksi sitä valmistetaan yleensä savustamalla.
Ankeriassaalis oli 1950-luvulta 1980-luvun loppuun asti vuosittain noin 15 miljoonaa kilogrammaa, nykyisin se on vuosittain reilut 3 miljoonaa kilogrammaa. Suomessakin vuosina 1978–1980 saalismäärät olivat 70 000–80 000 kg vuodessa, mutta istutusten tauottua saalismäärä putosi jo vuonna 1985 28 000 kg:an.
95 % ankeriaista pyydetään lasiankeriaina. Näistä suurin osa menee viljelylaitoksiin jatkokasvatukseen, ja osa päätyy edelleen istukasankeriaiksi.
Aiheesta muualla
- Tietoa kalalajeista: Ankerias Luke.
- Tietoa kalalajeista: Ankeriaan uhanalaisuus Luke.
- Ankerias Wikipedia.
| Suomen kalalajit | ||
|
ahven | ankerias | harjus | hauki | härkäsimppu | kampela | karppi | kiiski | kirjolohi | kivisimppu | kolmipiikki | kuha | kuore | kymmenpiikki | lahna | lohi, järvilohi | made | muikku | nahkiainen, järvinahkiainen | nieriä | pasuri | piikkimonni | puronieriä | ruutana | salakka | siika | silakka | sorva | sulkava | suutari | särki | säyne | taimen, järvitaimen, meritaimen, purotaimen | toutain | turpa | vimpa |
